Hevoset.info

Hevosrodut yleisesti

Hevosrodut jaetaan laatunsa perusteella kahteen pääryhmään: lämmin- ja kylmäverisiin. Niiden lisäksi on joukko eri laatuja, joita voidaan pitää edellä mainittujen välimuotoina.

Lämminverihevosia nimitetään loisteliaan näkönsä ja pitkälti tunnetun polveutumisensa perusteella jalorotuisiksi, sekä käyttöominaisuuksiensa mukaan juoksuhevosiksi, ja otaksutun alkuperänsä mukaan itämaisiksi hevosiksi. Lämminverisyys myös kuvaa hevosten luonnetta.

Kylmäverihevosista käytetään, paitsi tätä luonnetta kuvaavaa nimeä, myös nimityksiä käynti- ja kuormahevonen, sekä länsimainen hevonen.

Lämminveriset lyhyesti

Lämminverihevosten luonteenomaisina piirteinä ovat keveys ja sirous. Tuon roturyhmän tyypillisimpien rotujen hevosilla on kevyt, selväpiirteinen pää, suipot, ohuet, lähekkäiset ja liikkuvat korvat, pitkä, ohut, rungon yläosaan kiinnittynyt kaula, selväpiirteinen säkä, korkeuteen verraten pieni runko, jokseenkin selväpiirteinen lihaksisto, korkea hännän kiinnityskohta, hoikat, mutta yleensä kiinteärakenteiset jalat, suhteellisen korkeat ja kapeat kaviot, sekä ohut karvapeite. Luonteeltaan ne ovat vilkkaita, usein levottomia ja hermostuneitakin, sekä yleensä nopealiikkeisiä. Lämminveriset ovat huomattavan pitkäikäisiä. Lämminverihevosia on kehitetty sotalaitosten tarpeita, hovien ja ylimystön esiintymis-, ajelu- ja urheilutarkoituksia varten. Monia lämminverihevosten rotuja on ainakin Euroopassa kehitetty jo sata vuotta sitten myös työkäyttöä varten entisestään tuntuvasti vankemmaksi, joten edellä mainitut ulkomuodon piirteet eivät enää kaikilla noilla roduilla ole yhtä selvinä esillä kuin ennen vanhaan. Siinä samassa on myöskin luonteen vilkkaus ja liikkumiskyky vähentynyt.

Kylmäveriset lyhyesti

Kylmäverirotujen hevoset ovat yleensä vankkatekoisia. Niiden pää on vailla selviä piirteitä, kaula leveä ja tanakka, säkä usein pyöreä, niskaihran peittämä, ja runko on syvä ja leveä, sekä varustettu suurilla lihaksilla. Reisilihakset ovat pulleat, mutta suhteellisen lyhyet. Lautanen on jyrkkä ja syvävakoinen. Jalat tanakat, piirteettömät, useasti pehmeät, ja kinnernivel on yleensä lyhyt ja pehmeä. Jalkojen suojuskarvat ovat erittäin tuuheat ja alkavat usein jo säären yläpäästä. Kaviot ovat suuret ja pyöreät eivätkä aina riittävän korkeat, ja usein haurasta sarveisainetta. Kylmäverisillä on rauhallinen, hidas ja usein vanhan kansan hevostuntijoiden mielestä veltto luonne ja hidas liikkumiskyky, mutta runsaasti vetovoimaa. Ne kehittyvät erittäin nopeasti, mutta ovat myös lyhytikäisiä.

Alkuperäisimpiä ja puhtaimpia lämminverihevosten ryhmän edustajia on noorilainen hevonen. Sitä tavataan Etelä-Saksassa ja Sveitsissä, Itävallassa ja Unkarissa. Eri alueilla sitä nimitetään pinzgauniksi, oberlandin ja muraközin hevoseksi.

1800-luvulla olivat suuressa maineessa Englannin shire- ja clydesdale-hevoset, ja vähemmässä määrin suffolkrotu. Shirehevonen on edellä mainituista kookkain ja samalla painavin. Sen korkeus on 165–175 senttimetriä ja paino voi olla yli 1200 kilogrammaa. Shirehevosen väri on yleisimmin ruunikko, usein musta, harmaa tai kirjava. Clydesdalin hevonen on muutoin samantapainen, mutta jonkin verran pienempi ja kiinteärakenteisempi. Suffolkhevonen on edellisiä pienempi, kevyempi sekä väriltään tavallisesti rautias. Sitä on käytetty täysiveriooriiten kanssa siitokseen tarkoituksella saada huntereita.

Englantilaiset rodut poikkeavat yleensä mantereen kylmäverisistä, sillä ne ovat ulkomuodoltaan enemmän lämminverihevosten kaltaisia kuin manner-Euroopan kylmäveriset. Niillä on pitempi lanne eikä lautanen ole yhtä jyrkkä, ja reisilihakset ovat pitemmät. Ne ovat todennäköisesti aikoinaan tuotu laivaamalla Englantiin Ranskasta ja Belgiasta. Kaikkia näitä rotuja on vuosien saatossa levinnyt sekä Eurooppaan, myös Venäjälle, ja muuallekin maailmaan, eritoten Amerikkaan ja Australiaan.

Ranskassa on useita omia kylmäverirotuja, kuten ardennienhevoset, percheronhevonen, sekä boulognen- ja bretagnenhevonen. (Joskus boulognenhevosta kutsutaan boulonnaisinhevoseksi ja bretagnenhevosta bretonihevoseksi.) Percheronin ja boulognen hevoset ovat sangen kookkeita, noin 165–175 cm korkeita, verraten kiinteärakenteisia ja hyväliikkeisiä. Bretagnenhevonen on pienempi, korkeudeltaan 150–160 senttimetriä. Se muistuttaa sekä käyttöominaisuuksiensa että ulkomuotonsa puolesta suomalaista hevosta. Edellä mainittuja ranskalaisia rotuja on viety paljon muihinkin maihin, etenkin Amerikkaan.

Pari ulkomaalaista yleishevosrotujen edustajaa, sitten mennään suomenhevosen pariin…

Lämmin- ja kylmäveriryhmiin kuulumattomat hevosrodut ovat yleishevosrotuja. Norjassa tähän ryhmään kuuluu maan itäosissa gudbrandsdalin rotu. Siinäkin on jossakin määrin suffolkhevosen vaikutusta. Se muistuttaa ulkomuodoltaan kylmäverihevosta, mutta se on pienempi, pitkärunkoisempi, keveämpi, kiinteärakenteisempi sekä tuntuvasti vilkasluonteisempi ja liikkuvampi. Yleensä se on väriltään ruunikko, monesti myös hallakko tai musta. Sen korkeus on 150–160 cm ja paino 550–750 kilogrammaa. Norjan länsirannikolla on pienempi, kiinteämpi sekä liikkuvampi, noin 145–155 cm korkea vuonohevonen. Sen käyttöominaisuudet, liikkuvaisuus ja luonteen ripeys lähenevät lämminverihevosta. Ulkomuodoltaan se muistuttaa kaulan leveyn ja rungon suuruuden vuoksi enemmän kylmäverihevosta. Sen alkuperäinen väri on hallakko tai hiirakko.

Suomenhevonen

Suomalainen hevonen on tyypillisin kylmä- ja lämminverirotujen välimuoto. Sen rakenteen vankkuus, helposti käsiteltävä ja rauhallinen luonne, sekä huomattava vetokyky ja vaatimattomuus väkirehuruokintaan nähden muistuttavat kylmäverihevosta. Sen suuri liikkumiskyky, kestävyys, luonteen tarmokkuus ja vireys, sekä pitkäikäisyys ja rakenteen kiinteys lähenevät lämminverirotuja ja jopa menevät muutamien sen edustajien edellekin. Näiden ominaisuuksien vuoksi suomenhevonen on ollut sovelias ja taloudellisesti edullinen hankinta monipuoliseen käyttöön, kuten maatalous- ja metsätöihin, sekä sotien aikana puolustuslaitoksen tykki- ja kuormastojuhdaksi.

Suomenhevosen kevyet ja liikkuvat yksilöt ovat osoittautuneet käyttökelpoisiksi myöskin ratsuhevosina. Mainittakoon nippelitietona, että noin sata vuotta sitten 265 hevosen nopeusmittauksessa käyntinopeus 10 kilometrin matkalla oli 81–95 minuuttia valtaosalla (201 hevosella) testiin osallistuneista, joten kaikkien osallistuneiden keskimääräinen aika oli noin 90 minuuttia eli 9 minuuttia kilometriä kohden.

Tiesitkö tämän alkuperäisistä maatiaisroduista?

Hämeen ammattikorkeakoulu kirjoitti aikoinaan kotisivuillaan maatiaislehmästä näin: Suomenkarja oli 1960-luvulle saakka maassamme valtarotu. Sen jälkeen rodun määrä kuitenkin romahti jalostettujen maidontuotantorotujen yleistyessä ja nykyään suomenkarjan lehmiä onkin nykyisin vain pari prosenttia kaikista lehmistä. Vuosien varrella myös monet eurooppalaiset hevosrodut siirtyneet elävästä elämästä historian kirjoihin. Euroopan itäosissa, toki muuallakin, mutta yleensä vuoristoissa, on pidetty pieniä suomalaista hevosta muistuttavia hevosia. Niiden koko on vaihdellut 125–145 senttimetriin. Niiden lisäksi on pidetty ulkonäöltään samantapaisia, varsinaisia kääpiöhevosia, eli poneja, joiden korkeus on vain 100 senttimetrin seudulla. Näille roduille on yhteistä niiden kokoon verrattuna tavaton voimakkuus, liikkuvaisuus, ja kestävyys, sekä erinomainen rehunkäyttökyky.

On syytä mainita suomalaisten hevosten sukulaisina pidettävät Pohjois-Venäjän karjalaiset ja vatjalaiset hevoset, Itämeren maiden klepperit Virossa ja Latviassa, sekä schamaitihevonen, eli Žmutka Liettuassa ja Pohjois-Puolass. Etelämmäksi mentäessä on Itä-Puolassa ollut koniki eli panjehevonen. Sen nimi juontuu herraa tarkoittavasta pan-sanasta. Lisäksi Karpaateilla on ollut huculponi (vanhanaikainen kirjoitustapa: huzuli), ja Balkanin vuoristossa bosnialainen hevonen.

Varsinaisia kääpiöhevosia ovat Gotlannin, Islannin, Shetlannin ja Pyreneitten ponit.